Puritaanisaarnaaja Thomas Wilcoxin kirja Kallis Hunajajan pisara Kalliosta Kristuksesta Saa otsikkonsa Exodus-kertomuksen katkelmasta, jossa israelilaisten jano saa tyydytyksensä kallioon puhjenneesta lähteestä. Tuomiorovasti Matti Järveläisen virikepuhe avaa kilvoituksen ja virvoituksen horisonttia - ja päättää Kilvoittelijan erämaavaellus-sarjan.
Venäläisen kirjailijaneron Fedor Dostojevskin ihmiskuvauksen eräs ydin on joidenkin mukaan se, että kaikki Dostojevskin henkilöt etsivät onnea. Jotkut etsivät onneaan jokapäiväisten fyysisten nautintojen humalasta ja sen tuomasta unohduksesta, jotkut taas luostarista, jotkut ottamalla oikeuden omiin käsiinsä, jotkut jäämällä pelkojensa vankina varjojen maailmaan ja jotkut kutistumalla oman pikkusieluisuutensa ansariin.
Mutta he kaikki etsivät jotain itselleen saavuttamisen arvoista. Sitä voisi kai sanoa elämän tarkoitukseksi, matkaksi kohti elämän katoamatonta merkitystä. Näiden ihmisten elämän tragiikkaa voi kuvata sanomalla, että heillä kaikilla on suunnaton koti-ikävä, mutta heillä ei ole kotia.
Näiden iltarukoushetkien yhtenä kokoavana teemana – miten sitä sitten onkin lähestytty – lienee ollut exodus, toinen Mooseksen kirja. Sana exodus sisältää räjähtävän voiman. Se on vangitun uloslähtö. Se on padon murtumisen kaltainen pääsy kohti vapautta. Se on koti-ikävän voimasta syntynyt vaellus. Exoduksen, vapauteen pääsyn unelma on osa ihmisen luotuisuutta. Meissä asuu suunnaton vapaudenkaipuu siksi, että me olemme ihmisiä.
Mutta miten juutalaisten lähtö Egyptistä voi olla meille kuvakertomus kristityn vaelluksesta vapauteen. Kysymyksen painoarvoa lisännee se, että ’Vanha Testamentti on ainakin päältä katsoen vain sekavalta näyttävä kokoelma erään muinaisen Lähi-idän heimouskonnon epäjärjestykseen joutuneita kirjallisia jäännöksiä’. (Veijola, VT:n tutkimus ja teologia, 1990)
VT:n lukija on tuon tuosta hämmentävien kertomusten, käskyjen ja määräysten osin käsittämättömässä ja julmassa karusellissa. Mistä sen tietää, että exodus- kertomuksissa puhuu Pyhä Kolmiyhteinen Jumala?
Vastaus on yksinkertainen: Usko tietää.
Usko tietää, mitä tarkoittaa tämä Jumalan käsky Moosekselle: ”Lähde kulkemaan muiden edellä… Ota sauvasi, jolla löit Niilin vettä. Minä olen sinua vastassa kalliolla Horebin luona. Lyö kallioon, niin siitä alkaa juosta vettä ja kansa saa juodakseen.” (Ex.17:5-6)
Usko tietää, että on kysymys samasta elävästä vedestä, jota Kristus lupasi antaa samarialaiselle naiselle Sykarin kaivolla. Usko ja vain usko tietää, että Jumalan Karitsa on se uusi Mooses, joka johdattaa exoduksen vaivojen päätteeksi kansansa elämän veden lähteille ja pyyhkii pois perille päässeitten silmistä kaikki kyyneleet. (Ilm. 7:17)
Usko tietää, koska Pyhä Henki on sen valistaja. Pyhä Henki on laskeutunut taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Pyhä Henki on kirkon elämän lähde. Siksi Hän on Raamatun selityksen lähde. Ilman Pyhää Hengen ohjausta VT jää, kuten todettua, ’muinaisen Lähi-idän heimouskonnon epäjärjestykseen joutuneiden kirjallisten katkelmien sekavaksi kokoelmaksi’. Kirkon usko on, että eksoduksen kansan janon sammuttaminen vedellä ja ravitseminen mannalla, on kuva iankaikkisen elämän lähteistä – kasteesta ja ehtoollisesta. Uskomme, että Jumalan tahto oli antaa lyödä risti Golgatan kallioon.
Voimme sanoa katekismuksen jylhin sanoin: ”Minä uskon, että Jeesus Kristus, totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, ja myös totinen ihminen, syntynyt neitsyt Mariasta, on minun Herrani, joka on lunastanut minut kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut ja voittanut minut vapaaksi kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan; niin että minä olisin hänen omansa…”
’Niin, että minä olisin hänen omansa…”
Tämä on jokaisen kilvoittelijan oma eksodus-vaellus. Kuinka saisin armon olla Kristuksen oma elämässä ja kuinka kuolemassa?
Kristikunnan historian varrella on vastattu tähän kysymykseen monella hedelmällisellä, syvällisellä, mutta myös perin ristiriitaisella tavalla. Läntisen kristikunnan piirissä toteutunut reformaatio avasi portit kirkon uskon individualisoitumiseen ja siksi myös hajaannukseen. Mutta reformaation hengellisesti syvin anti johti ymmärtämään uskon henkilökohtaisen perusluonteen: kukaan ei voi uskoa kenenkään puolesta, ei kirkkokaan. Me voimme rukoilla toistemme puolesta, mutta emme uskoa.
Muuan tämän hengellisen virran helmi on Thomas Wilcoxin kirjanen Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta. 1600-luvun lopulla ilmestyneestä kirjasesta on olemassa monia käännöksiä mm. saksaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Oletettavaa on, että Wilcoxin kirjanen on kulkeutunut pietististen liikkeiden mukana myös Venäjälle, Viroon, Tsekkiin, Böömiin ja Unkariin.
Minun kirjassani lukee, että se on ilmestynyt Heränneen kansan kirjasarjassa numerolla 2 ja painettu vuonna 1948 Kuopiossa Osakeyhtiö Savon kirjapainossa. Wilcoxin kirjanen on vaikuttanut kuopiolaiseenkin hengelliseen elämään nykypäiviin asti.
Hunajanpisaran hengellisen merkityksen taustalla on mm. se seikka, että Paavo Ruotsalainen on lukenut sitä sielunsa rakennukseksi ja jossain määrin puheissaan omaksunut Hunajan pisaran iskevän ja suorasukaisen tyylin.
Eikö Paavokin olisi voinut sanoa näin: ”Koska meidän on vaikea antaa anteeksi, niin ajattelemme, että se on Kristuksellekin vaikeaa… Ken rakentaa velvollisuuksien, armonkokemuksien ja muun sellaisen varaan, ei tunne Kristuksen ansiota… Mitä saatana ja omatuntosi sanonevatkin, älä langeta lopullista tuomiota itseäsi vastaan.
Viimeinen sana on oleva Kristuksen… Ole toivorikas toisten heikkouksien kohdalla, mutta tarkka omistasi… Kun sinä uskot ja tulet Kristuksen luo, on sinun luovuttava omasta vanhurskaudestasi ja tuotava vain syntisi. Oi, se on vaikeaa…”
Tämä on elävää vettä Kristus-kalliosta ja varmasti totta!
- tuomiorovasti Matti Järveläinen
