JOHDANTO - Raamatun hengellisestä tulkintahistoriasta

1 § Vuoropuhelu Raamatun tulkinnoista jää herkästi historiasta ja kirjaimesta kinaamisen tasolle,
2 § vaikka polunpäitä olisi tarjolla ainakin kolmeen muuhunkin keskusteluun,
3 § jos kohta hartaus onkin ollut keskiössä aina niisä ajoista, kun kirkkoisä tuohuksen osti.
4 § Mutta onko allegoria mielivaltaa?







1 § Miksi raamattukeskustelu näyttäytyy turhauttavana?

Raamatuntulkinnoista puhutaan silloin, kun kirkossa kiistellään. Tällöin asetelma näyttäytyy lähes säännönmukaisesti senkaltaisena, että vastakkain ovat Raamatun sanaan takertuvat fundamentalistiset konservatiivit ja historialliskriittisen raamatuntutkimuksen tuloksille avoimet liberaalit.

Takertumatta sen enempää tämän kuvauksen ilmeisiin yksipuolisuuksiin, riittänee todeta, ettei asetelma ei tee oikeutta kummallekaan osapuolelle. Kiinnostavaa on ehkä kuitenkin huomata, että vastakkain tulee näin asetetuiksi kaksi varsin nuorta versoa raamattukäsitysten ryytimaassa.

Käsitys Raamatun erehtymättömyydestä ja sanatarkasta luotettavuudesta (sanainspiraatio) versoo 1600-luvun luterilaisen puhdasoppisuuden maaperästä. Historialliskriittinen raamatuntulkinta alkoi puolestaan saada muotoaan vasta 1800-luvulla.

Mutta se oikeassa olemisesta – siitä kai kiistoissa on kyse.

2 § Kirkkoisä Origenes ja Raamatun hengellinen luenta

Kristikunnan vuosisatoja halkovassa matkasaatossa Raamatun tulkinta on ollut ennen muuta läpeensä hengellinen prosessi: se on ollut erottamaton osa rukouselämää.

Varhaisen kirkon ja keskiajan kristityille Raamatun tulkinta rakentui monitasoisten tulkintojen varaan, jossa kysymys Raamatun kuvausten historiallisuudesta oli vain yksi monista. Enne muuta Raamatusta etsittiin Kristus-keskeistä hengellistä merkitystä.

Jo kirkkoisä Origenes (n. 185–254 jKr.) jäsensi kolmitasoisen raamatuntulkintamallin, joka kului erityisesti kristillisen mystiikan perinteen käytössä. Origenes oli omaksunut alkujaan platonilaisen käsityksen ihmisen olemuksesta ruumiina, henkenä ja sieluna (1. Tess. 5:23). Hän ajatteli, että myös Raamatun sanassa on löydettävissä nuo kolme tasoa: kirjaimellinen eli historiallinen (ruumis), eettinen (sielu) ja hengellinen (henki).

Myöhemmin kolmikantainen malli täydentyi vielä neljännellä, tuonpuoleisuutta koskevalla merkitystasolla (lat. sensus).

3 § Allegoria ja typologia?

Käytännössä Origenes ja monet hänen seuraajansa keskittyivät lähinnä hengellisten merkitysten etsimiseen. Työkaluna siinä työssä oli allegorinen eli vertauskuvallinen tulkintatapa.

Tulkinnat kirkastuivat Raamatun hengellisen luennan (lectio), mietiskelyn (meditatio), rukouksen (oratio) ja sisäisen katselun (contemplatio) koulussa.

Allegorian rinnalla esiintyy jo itsensä Raamatun lehdillä typologista tulkintaa, jossa erityisesti Vanhasta testamentista etsittiin Uuden testamentin Kristus-ilmoitusta ennakoivia esikuvia (typos). Vanhasta testamentista löydettiin myös uudelle liitolle vastakkaisia esimerkkejä. Näin esimerkiksi apostoli Paavali kuvaa Kristusta uutena Aadamina (1. Kor. 15:22).

4 § Kielikuvien mielivaltaa?

Tulkinnanvaraisten vertauskuvien äärellä on kysyttävä, eivätkö ne tee Raamatun sanomasta altista täysin mielivaltaisille tulkinnoille? Tämä kysymys onkin nostanut päätään Origeneen ajoista alkaen.

Sananmukaisessa tulkinnassa (sensus litteralis) pitäytyminen oli luterilaisen puhdasoppisuuden vastaus kysymykseen. Luterilaisiin tunnustuskirjoihin sisältyvä Yksimielisyyden ohje linjaa:

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.

Tunnustuskirjat antavat muille kirjoituksille – myös itselleen! – vain todistajan arvon:

Muita vaikka kuinka nimekkäiden vanhojen ja uusien opettajien kirjoituksia ei ole pidettävä Pyhän Raamatun vertaisina, vaan ne on kaikki tyynni alistettava sen alaisiksi. Niitä tulee käyttää yksinomaan todistajina, jotka kertovat, millaisena ja millä paikkakunnilla profeettojen ja apostolien oppi on säilytetty apostolien ajan jälkeen.

Raamatun tulkintoja arvioitaessa, niitä on hyvä lähestyä kristinopin näkökulmasta, traditiosta käsin. Eikä sitä eksegetiikkaakaan sovi jättää syrjään - teksti avautuu usein paremmin, jos ymmärtää lukemansa.

Silti Raamatun kertomusten äärellä voi avautua yhä uusia oivalluksia ja virvoituksen lähteitä näiden kristikunnan "todistajienkin" seurassa.

Allegorisia tulkintoja arvioitaessa voitaneen sellaisia tulkintoja pitää perustelluimpia, jotka nousevat Raamatusta itsestään. Näin on pyritty toimimaan myös tämän ”Kilvoittelijan erämaavaelluksen” teemoja valittaessa.

- pastori Olli Viitaniemi