Espanjalainen karmeliittamunkki Ristin Johannes (Juán de la Cruz 1542-1591) päätyi hengellisissä tutkisteluissaan siihen, että hengellisyyden kuolema,
erämaan kuivuus, on välttämätön matkalla todelliseen itsenäsä ja Jumalan tuntemiseen.
Kalle Hiltusen 21.3.2011 Kuopion tuomiokirkossa pitämä virikepuhe näistä teemoista julkaistaan tässä lyhentämättömänä.
Paaston ja katumuksen kannalta yksi keskeisimmistä raamatunkohdista on tuhkakeskiviikon Vanhan Testamentin teksti Joelin kirjasta ja erityisesti sen kohta: ”Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne.” Tämä ja muut samankaltaiset raamatulliset paastoon ja katumukseen liittyvät ohjeet ovat vuosisatojen ajan ja myös nykyään ohjanneet kilvoittelijoita kääntämään paastossa ja katumuksessa katseen ulkonaisten asioiden sijasta sisään, sydämen piilossa olevaan syvyyteen. Tämä ohje ei kuitenkaan ole saanut kristillistä kirkkoa luopumaan ainakaan täysin paaston ja katumuksen ulkonaisista merkeistä. Edelleen ulkonaisesti havaittavaa elämäntavan muutosta tai vähintäänkin pyrkimystä siihen julistetaan katumuksen osana. Sitä ei kuitenkaan nähdä pääasiana. Mikäli katumukseen liittyvä muutos on vain ulkonainen, eli se tapahtuu esimerkiksi siksi, että toiset näkisivät minun hyvyyteni, ei sitä hengellisessä mielessä ole pidetty minkäänlaisena katumuksena. Elämäntavan ulkonainen muuttuminen on hengellisessä mielessä merkityksellinen vain jos se syntyy sisäisen muutoksen voimasta ja siten jollakin tavalla viittaa sisäiseen. Se on merkityksellinen vain eräänlaisena merkkinä eli symbolina pääasiasta, jota Joelin kirjan kirjoittaja kuvaa sydämen rikki repimiseksi.
Raamatun ihmisten ulkoinen elämäntapa ei kuitenkaan muutu pelkästään itsestä lähtevän sisäisen muutoksen seurauksena. Raamatusta saamme lukea kertomuksia siitä, kuinka ihmisten elämäntapa voi muuttua radikaalistikin Jumalan tahdon vaikuttamana. Yksi tällainen Jumalan tahdon aikaansaama radikaali elämäntavan muuttuminen liittyy Exodus-kertomukseen, kertomukseen Israelin kansan vapautumisesta Egyptin orjuudesta. Me saatamme katsoa tätä tapahtumaa iloisena tapahtumana, kansahan pääsi orjuudesta vapauteen. Israelin kansa itse ei kuitenkaan tulkinnut tätä neljäkymmentä vuotta kestänyttä pakomatkaa tällä tavalla. Raamatun kuvaukset tästä matkasta autiomaassa kohti luvattua maata kertovat useaan kertaan kansan nurinasta ja kapinasta. Tämä vapautus Egyptin orjuudesta näyttäytyi Israelin kansan näkökulmasta traagisena elämäntavan muutoksena, missä heidät riistettiin Egyptin lihapatojen ääreltä autiomaan kuivuuteen.
Myös tämän Jumalan väkevällä kädellään Israelin kansalle tekemän elämäntavanmuutoksen on kristillisen kirkon historiassa nähty viittaavan sydämeen, sisäiseen hengelliseen elämään, eikä ensisijaisesti itse ulkoiseen elämäntavanmuutokseen. Yksi tällä tavalla tätä Israelin kansan autiomaan kuivuudessa kohtaamaa askeesia tulkinnut on Ristin Johannes. Hän eli 1500-luvun loppupuolella Espanjassa ja oli katolisen karmeliittasääntökunnan munkki. Hänen yksi läheisistä työtovereista, sääntökuntanimeltään Jeesuksen Teresa, on meillä Suomessa ehkä tunnetumpi henkilö. Häntä kutsutaan meillä usein Avilan Teresaksi tai Teresa Avilalaiseksi.
Ristin Johannes kirjoitti useita runoja ja neljä pitkää proosateosta. Hän osoitti tekstinsä pääsääntöisesti sääntökuntansa sisarille ja veljille, joita hän halusi ohjeistaa hengen tiellä eteenpäin niin sanotusta aloittelijoiden vaiheesta edistyneempien tilaan. Tästä johtuen hänen teksteistään ei ole löydettävissä katekismusmaista opetusta kristillisen uskon perusteista. Vaikka aloittelijoista ja edistyneistä puhuva terminologia sekä Johanneksen kirjoitusten kohdeyleisö saattaa mieleen ajatuksen hengellisestä elitismistä, ei tie, jolle Johannes yrittää lukijoita johdattaa, ole mikään kunnian tie, missä katsotaan toisia alaspäin nenänvartta pitkin. Ennemmin sitä voisi kuvata tieksi, missä kasvetaan alaspäin, kasvetaan koko ajan pienemmäksi.
Johannes löytää Israelin kansan vaelluksesta erämaan kuivuudessa runsaasti sopivia vertauksia kuvaamaan sielun matkaa kohti todellista Jumala-tuntemusta. Yksi tällainen vertaus on itse erämaa ja sen kuivuus. Jumala vei Israelin kansan Egyptin lihapatojen ääreltä tyhjään ja kuivaan erämaahan. Johdattaakseen sieluja kohti luvattua maata Jumala vie Johanneksen mukaan samalla tavalla kilvoittelijoita myös tänä päivänä lihapatojen ääreltä autiomaan kuivuuteen. Mitä ovat sitten nuo lihapadat, joiden ääreltä Jumala sieluja hätistää pois? Tästä voi saada vihiä Johanneksen tekstistä, missä hän selittää erästä psalmin kohtaa seuraavasti:
Daavid lausuu psalmissa: ’Autiomaassa, vedettömässä, kuivassa ja tiettömässä, minä saavuin sinun eteesi voidakseni nähdä sinun voimasi ja kunniasi.’ On ihmeellistä huomata, mitä Daavid tässä tekee selväksi: hänen kokemansa runsaat hengelliset ilot ja mielihyvän tunteet eivät olleet hänelle valmistuksena eivätkä välineenä Jumalan kunnian tuntemiseen. Se tehtävä oli sen sijaan aistisella kuivuudella ja yksinäisyydellä, jota tässä tarkoittaa kuiva ja autio maa. Yhtä ihmeellistä on toinenkin seikka: hän ei myöskään väitä, että tien Jumalan voiman tajuamiseen ja näkemiseen muodostaisivat Jumalaa koskevat ajatukset ja mietiskelyt; näihinhän hän oli usein turvautunut. Tienä oli sen sijaan kyvyttömyys tajuta Jumalaa käsitteellisesti ja päästä eteenpäin mietiskellen ja käyttäen kuvitteellista harkintaa, jota tässä tarkoitetaan tiettömällä maalla.
Autiomaa mielletään yleensä tukalaksi ja karuksi paikaksi. Kuitenkin rukouksen ja hengellisen kilvoituksen paikkana autiomaa on saanut jollakin tavalla jalon ja ylevän aseman. Ainakin minulle tulee puhuttaessa autiomaassa kilvoittelevista kristityistä mieleen seesteinen ja harras paikka, joka on jollakin tavalla Jumalan läheisyyden, vaikka toisaalta myös kiusausten piirittämä. Myös tässä Ristin Johanneksen tekstissä autiomaa näyttäytyy Jumalan läheisyyden paikkana. Johanneksen mukaan autiomaa symboloi Jumalan voiman ja kunnian asuinsijaa. Kuitenkin se, millä tavalla se symboloi Jumalan läsnäoloa, voi olla yllättävä. Johanneksen tekstistä on huomattavissa, että hän ymmärtää autiomaan siten kuin mitä se Suomen kielellä sananmukaisestikin tarkoittaa. Hän ymmärtää sen autioksi maaksi. Autiomaata määrittää lähinnä se, että sieltä puuttuu jotakin, mitä muualla on. Johanneksen mukaan se autiomaa, missä Jumalan kunnia ja voima asustavat, on puutteen tila. Sieltä puuttuu ensinnäkin hengellinen ilo ja mielihyvä. Johannes sanoo: ”Hänen kokemansa runsaat hengelliset ilot ja mielihyvän tunteet eivät olleet hänelle valmistuksena eivätkä välineenä Jumalan kunnian tuntemiseen. Se tehtävä oli sen sijaan aistisella kuivuudella ja yksinäisyydellä, jota tässä tarkoittaa kuiva ja autio maa.” Toiseksi, sieltä puuttuvat Jumalaa koskevat ajatukset ja mietiskelyt. Tästä Johannes sanoo: ” hän ei myöskään väitä, että tien Jumalan voiman tajuamiseen ja näkemiseen muodostaisivat Jumalaa koskevat ajatukset ja mietiskelyt; näihinhän hän oli usein turvautunut. Tienä oli sen sijaan kyvyttömyys tajuta Jumalaa käsitteellisesti ja päästä eteenpäin mietiskellen ja käyttäen kuvitteellista harkintaa, jota tässä tarkoitetaan tiettömällä maalla.”
Tämä saattaa kuulostaa oudolta ajattelulta. Miten Israelin kansan vaellus autiomaassa voi olla esimerkki Jumalan johdattamasta tiestä, jos autiomaa tarkoittaa hengellisen ilon ja mielihyvän sekä Jumalaa koskevien mietiskelyjen kuolemaa. Eikö tuo tarkoita ihmisen koko hengellisyyden ja kristillisen identiteetin kuolemaa? Myös Ristin Johannes tunnistaa tämän piirteen hengellisestä autiomaasta. Hän ei kutsu tätä sielun matkaa kuivassa, autiossa ja tiettömässä maassa miksi tahansa huviretkeksi, vaan sielun pimeäksi yöksi. Se on yö, jossa sielu sokaistuu ja ahdistuu hengen valon sammumisesta ja kaiken Jumalallisen ilon ja virvoituksen lakatessa.
Tämä yö on kuitenkin Johanneksen mukaan yö, joka on autuas. Autuas se on siksi, että se vie lähemmäksi sitä, mitä Jumala todella on. Johanneksen teksti laittaa miettimään, mihin minä perustan oman kristillisen identiteettini. Onko Jumala todella puhtaimmillaan siinä, että saa mielihyvää ja iloa? Vangitsenko minä Jumalan mieleni sisään tai pääsenkö todella häntä lähemmäksi, kun ajattelen ylhäisiä ja jumalallisia asioita? Ovatko nämä asiat sellaisia, jotka ovat oman uskoni ja uskonelämäni perustana. Johannes on syvästi sisällä siinä klassisessa perinteessä, jonka mukaan Jumalaa kuvaa parhaiten ne määritelmät, jotka itse asiassa kertovat vain siitä, mitä Jumala ei ole, eli siis ne määritelmät, jotka loppuvat suomeksi usein tavuun -ton tai -tön. Jumalan on ääretön, aluton, loputon, aineeton, ajaton eli toisin sanoen ikuinen. Johanneksen ajatukset pimeästä yöstä ja hengellisyyden autiomaasta laittavat ajattelemaan, onko Jumala muuta tai muutakin kuin hengellistä nautintoa ja iloja tai sitten ajatuksia hänestä. Voidaanko Jumala vangita tunteeseen tai määritelmään? Onko hengellisyyteni perusta tunteissa ja määritelmissä? Kuuluisiko sen olla ikuisuudessa? Jumalassa?
Johannes ei katso autiomaan olevan pelkästään lähempänä Jumalaa vaan myös lähempänä itseämme. Johannes kuvaa Jumalallisten nautintojen ja ilojen kuivumista myös juhlapuvun ja koristeiden riisumiseen, mihin Jumala pakotti Israelin kansan autiomaan keskellä, heidän palvottuaan kultaista sonnia. Tämän juhlatamineiden riisumisen Johannes tulkitsee samaksi hengellisten ilojen sammumiseksi, miksi hän tulkitsi myös autiomaan. Nyt Johannes ei kuitenkaan puhu Jumalan tuntemuksen kasvamisesta vaan ihmisen itsetuntemuksen kasvamisesta. Johannes näkee, että ihmisen itsetuntemus ja Jumalatuntemus kulkevat käsi kädessä. Johannes teksti riisuutumisesta pakottaa meidät asettamaan itsellemme, Jumalan kuvalle, samat kysymykset, kuin Jumalalle. Voiko edes minua, Jumalan kuvaa, vangita tunteeseen tai määritelmään? Onko itseni perusta tunteissa ja määritelmissä?
Johanneksen esittelemä hengellinen autiomaa on monille kilvoittelijoille tuttu ainakin siinä määrin, että on helppo nähdä hengellisten ilojen ja jumalallisten ajatusten sammumisen hyvin tutuksi osaksi kristityn elämää. Johanneksen viesti ahdistavasta ja kuivasta autiomaasta on itse asiassa evankeliumia sellaiselle, joka tuskailee hengellisen kuivuuden kanssa. Johannes ohjaa Mooseksen tavoin niitä, joita Jumala on vienyt tähän autiomaahan, kääntämään katseen pois Egyptin lihapadoista ja katsomaan Jumalaan, jonka voima on tässä autiomaassa, kuivuuden keskellä. Ristin Johanneksen teksti pakottaa miettimään, onko Jumalan, hengellisyyteni ja minun itseni perusta jossakin muualla kuin Egyptin lihapadoissa, Jumalallisten asioiden mietiskelyssä tai Jumalanpalvelemisen tuomassa hengellisessä ilossa ja mielihyvässä. Jos pystyisin omalla Exodus-matkallani, autiomaan kuivuuden keskellä, kääntämään katseeni pois Egyptin lihapadoista, voisiko sieluni hiljainen ja kuiva autiomaa kohdata sen toisen hiljaisen ja kuivan autiomaan, joka on ääretön, aluton, loputon ja ajaton?
- pastori Kalle Hiltunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti